Kyllä osaa joskus hatuttaa! Meillä on jo kerran ollut koulussa aiheena "käsittely", mikä tarkoittaa, että joku hiplaa. Silloin musta tehtiin esimerkki ja mallioppilas (malliainestahan musta löytyy!), miten koira antaa tulla luokse ja kosketella. Hyppäsin sivuun, kun musta se oli epämääräistä menettelyä.  Tai mikä lie ollut - ei vaan hotsittanut. Mamma lohdutti silloin ja sano, että kun hän oli apout mun ikänen, hänestä tehtiin "ryhtimalli" kansakouluun (sellasii oli ennen). Oli koko juhlasali vanhempia ihmettelemässä, että mikäs ihme sieltä tulee alushoususillaan. On mammaakin varmaan harmittanut ja sitten se keksi mennä vinoon. Toinen hartia alemmas kuin toinen. Paikallinen kunnanlääkärisetä oli nyppinyt ja oikonut, mut mami oli ja pysy vinossa, mitä se on muuten vieläkin. Sille jäi varmaan joku rauma siitä olkapäiden hiplaamisesta.

No tänään mamma oli laittanut kynsileikkurit pöydälle nakinpalojen oheen ja otti mun kynnet työn alle. Mua hatutti niin, ettei sanat riitä kertomaan. Muumimamma osas sen homman joteskin vaan paremmin viimeks, kun se leikkas mun kynnet. Kun homma tänään  oli lopulta tehty, istuin pitkään mamman sylissä ja sitten vasta annoin sille suukon ja söin ne nakit. Pelkäsin, että missaan hyvät safkat, jos murjotan liian kauan.

Silti, hatutuksen jälkeen päätin vielä mököttää pikkasen. Tässä mä mökötän mun lainahäkissä (sillä mua kuljetetaan ehkä sitten, kun olen muumilaisten kanssa liikenteessä):

Mamma tajus onneks, että nyt pojalle jotain kivaa tekemistä ja se pakkas mut autoon ja vei mummolaan. Eno tuli kans ja oli taas kivaa. Pelasin vähän jalista sen kanssa, mutta sit me tultiin sisälle, kun se halus kans potkasta palloo ja mä otin sen housunlahkeesta kiinni. Mut ei se suuttunu. Me käytiin Jukka-enon kaa tsekkaamassa mummin kellari ja lämmitykset. Kaikki oli ok.

Sitte ne kynnetkin unohtu! On se hyvä, että on sukulaisii, jotka ymmärtää pientä miestä. Niinku Jukkis. Sekin on - ehkä - ollut joskus pieni mies.