Harmi, että olen käyttänyt hurmaavuuteni skaalan jo yläpäässä melkein tappiin! Tässä tulee nyt kuitenkin huipennus. Ehkä pitäis otta Vähäheikkilän lisäksi vielä Uittamo ja Luolavuori mukaan, niin sais vähän varoja?  Tässä mä nyt sit oon sen Saara-tädin kunnostamana, Vähäheikkilän, Uittamon ja Luolavuoren upein uros, tai ainakin melkein - siis uros.

Täs on vähän rohviilia!

Mulla oli siis superjännä päivä ja ilman mamia! Aikas poika, täytyy sanoo. No joo, varamamma Muumitalosta ja syrra ja isosisko olivat mukana - emmä pelännyt kauheesti. Eli en yhtään. Se Saara-täti oli jämptin oloinen, mut hirveen kiltti, joten en viittinyt ruveta pistämään vastaankaan. Oonhan mä koko lapsuuteni köllöttänyt pöydällä mamman syynättävänä, ettei siinä mitään uutta ollut. Kotimatkan vetelin lonkkaa ja olin himaan päästyäni täynnä ylivirtaa. Koska mä oon vähän kranttu vieraiden vesien ja ruuan suhteen, mulla oli kaamee jano ja nälkä kun tulin. Sit me leikittiin Sialla ja käytiin vielä ulkona. Oli sitten hyvä mieli ja syvä uni. Kyllä se varamamma on hurja kuski, siinä ei nokkia tuhisteltu, kun poljettiin menemään. Mamma sano myöhemmin, kun se venas meitä portilla, että jo mäessä näki, ettei sieltä mikään mooppedi ole tulossa. Mehän siellä Tiguanissa köllöteltiin, tytsyt ja minä.

Ja tässä mä oon ulkona. Mami sano kyllä, että ankeriaan saaminen poseeraamaan on helppo juttu verrattuna mun kuvaamiseen, kun ei oo apujoukkoja. Mitähän sekin tarkotti, en mä tiedä ankeriaista mitään muuta kuin et ne on sitkeitä sisseja. Ehkä sit vähän niinku mä.

Oonhan mä  komee, oonhan? Onneks myös kaameen vaatimaton, se kaunistaa luonnetta!

Sit mä jotenki kyllästyin koko kuvauspuuhaan ja löysin onneks mun lempparikeppini, jota mami sanoo tikuks. Höhhöh! Se on KEPPI.