Jos joku ei olis sattunut tajuumaan, et mä oon ylitaitava, mä kerron sen tässä. Mamma väittää näitä tarinoita sattumiks, mutta olen jyrkästi eri mieltä. Mä osaan sitä sun tätä, räkyttääkin jo ihan vakuuttavasti ikkunasta kuikuillen, kun koiria menee ohi. Mamma sanoo, että sen rumpukalvot halkee, kun mä haukun jotain pientä ohikulkevaa koiraa. Isoille, niinku naapurin puviäär Ahdille mä sanon vaan ihan vaimeen "wuf", et se tajuu mun olevan yks sen parhaista kavereista. Ei me oo leikitty yhessä, mutta ollaan me haisteltu toisiamme. Tai Ahti haisteli mua - mä olin varoiks selälläni siinä. Ei tullut pisua silloin - ei. Sillon kun  Susa vielä oli, tuli Ahti haisteleen Suskun sulotuoksuja ja sillä aikaa sen mami sai Ahtin trimmattua. Ahti-boy ei edes huomannut trimmaamista! Heh!

No se ylitaitavuus johtuu siitä, että kun oltiin hiljattain mummolassa ja oltiin istuttu tosi pitkään pöydän ääressä (mulla on oma tuoli siellä) mami sano, että "nyt lähdetään". Mä otin heti toiselta tuolilta mun kaulapannan ja toin se mammalle. Muut sukulaiset olivat ihan ihmeissään, että miten toi koiranpoika voi osata! Mami sano, että sattumaa.

Toisen kerran olin yliylitaitava, kun oltiin lähdössä ulos ja mamma kiskoi niitä vaarin villahousuja jalkaansa. Yht'äkkii mä tajusin, et oon  pöllinyt tärkeän vaatekappaleen mammalta ihan vahingossa. Mä olin vienyt sen pipan yläkertaan ja mulle tuli hirvee hätä. Jätin mamman selviytymään yksin sukkien ja pöksyjen kanssa ja hain sen pipan ylhäältä. Mami sano, että sattumaa.

Hatuttaa tommonen, kun kerrankin joku tässä porukassa yrittää ajatella lookisesti. Eihän me mihinkään lähetä, jos mulla ei oo pantaa tai mammalla pipaa. Vai mitä?

Kysyy nimim. "Väärinymmärretty"