No, tänä aamuna oli taas se, että revittiin punkasta ennenaikojaan. Mamma hösäs, keräs tavaroita, teki eväitä ja keitti kaffetta. Kaheksalta oltiin jo käyty lenkillä, syöty, juotu ja meikattu. Siis mähän en meikkaa - on kestokajalit.

Sit ajettiin ja ajettiin. Mä simahdin ajatellen, että kai se mamma johonkin tähtää. Jonkun tunnin päästä oltiin paikassa, jossa oli heppoja ja koiria ja vaikka mitä kissoja. Käytiin pieni lenkki tulipalopakkasessa - huh, kun siellä oli kylmä; mieluusti hyppäsin sitten autoon odottaan. Mut haettiin sieltä myöhemmin ja mamman sylkyssä olikin pieni parson! Voi, että mä ihastuin siihen heti.

Se otettiin ookaan ja sai vielä mun häkin käyttöön. Mutta tsiizös, miten se huusi. Ihan suoraa huutoo, kun mä yritin keskittyy mamman kanssa ajamiseen etupenkillä mun turvavyöhön kiinnitettynä. Ei tullu mitään ja annoin mammalle vinkin, että mä meen sen kanssa takapenkille, jos vaikka rauhottuis. Näin tehtiin ja pikkulikka (se on tytsy, mä huomasin heti) simahti kuin joulukynttilä! Sitten taas ajettiin.

Mä on vähän väsyny jo, niin että pistellään vaan kuvia liikenteeseen ja pian nukkumaan koko sortin sakki. Näyttää nimittäin siltä, että likka jää meille. Mamma väsyi jännäämisestä ja ajamisesta, mä ajamisesta ja lastenlikkana olosta ja pikkuinen on varmaan poikki, kun on näin jännä päivä takana. Ei oo just ehditty edes pienelle tupluurille.

Kyllä sinä, Aino-pieni tulet täällä pärjäämään. Tohon kuppiinkin mamma laski raikasta vettä ja kakitkin teit sanomalehden kulmalle! Meitsi on jo niin iso poika, että menin tonne tuuleen ja tuiskuun siihen puuhaan. Sun ei tartte ainakaan tänään.