Mä tunnen kaikki tän seutukunnan pienet tytöt. Siis mä en tarkota koiratytsyi, vaan ihan oikeita, sellasii vaaleanpunaisii typsyjä, jotka käy tota läheistä ala-astetta. Poikii mä en tunne, muuta kun yhen Laurin, joka on tosi mukava kylläkin. Mut vaan yks ja aikas lailla isompi kuin mun uus tuttavuuteni.

Tänään tuli Mili-täti kyläileen ja sen mukana oli poika! Et mun piti ensin haukkuu sitä ja vähän mua pelotti. Niinku sitäki. Mut sit mamma hokas, et namit on aina nameja ja meistä tuli ihan hirveen hyvii kamui. Ainokin tykkäs siitä, mut mä tavallaan omin sen Juuson itelleni. Aino kävi vaan antaas Juusolle välillä pikapusuja.

Me leikittiin niitä namileikkeijä niin, että mulla oli vattakin jo ihan täysi ja asettauduin sitten Juuson viereen sohvalle vähän leipäileen. Mutta kun Juuson silmät alko lupsuu, mun piti vahtii sitä. En voinu nukkuu ja jättää pienen jäbän unta vahtimatta.

Mä oon sit luullu, et vaan pienet tytöt on koirakilttei, mut kyllä vaan pojatkin on! Kunhan niihin tottuu ensin. Sit oli mun vuoro vähän lepäillä.

Kiitti Mili-dätil eiku -tädil ja Juusol käynnistä. Kesemmällä kun tuutte, voidaan peuhata pihallakin enemmän.

Me oltiin Ainon kaa ihan poikki sen leikkimisen ja syömisen jälkeen ja mulle laitettiin taas se tötterö (mä vihaan sitä!) päähän ja me saatiin mennä sohvalle koisiin. Aino on hirveesti muuten yrittänyt auttaa mua ja tänäänkin se yritti kalvaa ne kiinnikkeet rikki, jolla toi hirvitys laitetaan pannan kans mun kaulaan. Mamma perhana huomas yrityksen ja Aino pääsi taas häkkiin viihtymään vähäks aikaa. Se on on semmonen, että on ensin tottelevinaan ja kun mami käntää selkänsä, niin homma jatkuu. Kiärä.

Kaikki kuvat on otettu mamin kännykällä. Mutta kyllä niistäkin selvän saa, kun vähän tihrustelee.