Toi meiän Aino on osottautunut ihan hirveeks ongelmaks! Se teeskentelee tolle meidän emäntämuidulle olevansa oppivainen ja muka viksu. Ja katinkontit! Se osaa just tarvittaessa olla mieliks ja muuten se on ihan tosiriiviö. Ainaskin mulle.

Se kävi kouluu ja aina kun ne tuli mamman kans kotiin, hehkutettiin, että aino-aino-aino, kyllä se osaa. Mua alko riepoon se juttu. Sillee vähitellen ajan kans. Noo, nyt kävi niin, että Ainulipainulinuppusen koulu loppu ja mun alko! Ja meikäpoika meni heti jatkokurssille!

Jännitti pirusti, kun ajeltiin ja mammalla oli namipussi jo valmiina vyötäröllä (sil ON vyötärö!) .

Mä jouduin sit kurssilla ihan sikakauan oottaan muinoin Susalle ostetussa autossa (se on sille ostettu ja sinä pysyy - mutta ehkä mä saan oman auton lähiaikoina). Muut vaan tepastelivat siellä ja kyyläsivät toisiaan. Koirat siis, ei ihmiset.

Sit tuli mun vuoro ja mä olin jo etukäteen päättänyt, et mä näytän koko jengille, mistä pienet kanat pissii. En ollut niitä melkein ollenkaan huomaavinani. Osasyy tietty oli, että kentällä oli hanhenkakkaa. Se autto. Mamma meinas kävellä ojaan, kun se ihmetteli, että mistäs päin nyt tuulee! Meitsi on semmonen, että se osaa, jos tarvitaan. Emmä turhanpäiten ala oleen joku tottisvalio.

Mamis tunki mulle maksakikkareita suuhun, kun mä olin fiksu. Sit mulla oli maha jo niin täynnä, et mä yritin viestittää et anna olla, kyl mä osaan ilman sitä maksanamiikin. Ja osasin kans. Kertaakaan en polttanut pärettäni niiden muiden koissujen kaa. Vaiks ne oli kyl kans tosi fiksui.

Sit tultiin kotiin ja mä nousin jo vähän unenpöpperös autosta ja samantien joku pahuksen Collie käveli meitä kohti. Mulla petti välittömästi hermo ja alotin räyhäämisen. Mammalla oli kädet täynnä vermeitä eikä se voinu tehdä muuta kun raahata mut nahkoineen pihalle. No joo, tekevälle sattuu. Pihalla oli Aino, joka oli tulla hulluks ilosta, kateudesta ja ties mistä, mutta ennenkaikkea siitä, että me oltiin taas takasi.

Koulukuvii ei oo, kun mamma ei ehdi kuvaan, mutta laitan tähän jotain vähän uudempii kuvii. Koira tossa alakuvassa olen mä.

Tässä alhaalla me ollaan tehty tietynlainen taideteos ikkunaan. Kuolaa lasille, tollasesta sanotaan, sit kun ne on päässeet taidenäyttelyyn asti.

Meillä on kyllä koiranpetejä ja muita tarpeeks, mutta kaikkein kivintä on mennä Ainon petiin yhdessä, vaiks me ei sinne mahdutakaan. Sopu tekee tilaa. Kuvan laadusta päätellen se on kännykkäkamaa.

 

Et tämmönen päiväkirjajuttu tällä kertaa. Mä yritän olla vähän ahkerampi kirjottaan, mutta mamma on niin onneton kuvaaja, et kun sataa vettä kaatamalla tai on tosi pilvistä, me ei Ainon kaa poseerata ollenkaan. Lisäks Ainon jalka venähti tossa viikko sitten ja se on ollut aika paljon posessa.