Peurakalliolla Hirpparissa oli tänään hirvee meininki ja me luultiin, et meidät viedään sinne vähän bilettään. Höh, ei sinne päinkään, satumetsään mentiin! Ne hirpparilaiset viettää omia päiviään siellä, vaiks mä en ihan tiedä, mitä se tarkottaa.

Me ekaks juostiin hissunkissun ja oltiin Ainon kanssa vaan semmoset palttiarallaa 4 minsaa kadoksissa, sit armahdettiin mamma ja mentiin morjenstaan. Sillä pitäs olla kyllä jotain nitroja varkuntaskuissa, se pusuttaa meitä ja palkkaa namilla ihan hirveesti, kun tullaan sitä moikkaan. Ihan ku oltais oltu monta päivää reissussa.

Täs ylhäällä me tullaan mamman lua napsasemaan Tilsitin juustoo pienet palat. Se on hyvää!

Tässä taas Ainolla on faartti päällä. Se tekee kyllä sille hyvää, kun on aikas tukeva.

Haha, tossa mä näytän siltä, että viimisillä voimilla kapuan rinnettä ylös! Kuva ei kerro totuutta, mä vasta vähän verryttelin tossa vaiheessa. Me kiivettiin taas sille hinolle kalliolle, josta näkee melkein Airistolle asti! Tässä alakuvassa mä just näen kaikenlaista.

Jä tässä kans.

Lopuks me tultiin mammalle, vaiks mä tein sitä ennen muutaman katoamistempun, kun mulla on semmonen ylimääränen vaisto, joka kertoo, milloin mua ollaan ottamassa kiinni ja milloin muuten vaan paijataan. Se on hyvä taito, se!

Aino on edelleen nynnerö, sanokoot muut mitä tahansa. Kun se kuulee mamman pillin, se lyö liinat piukkaan ja eiku takas! Likkojen lällärimeininkiä tommonen!

Mut kivaa meillä oli ja nyt uni maistuu. Tosin, mulla on sellanenkin vaisto, joka kertoo, milloin meidän meinataan jättää yksin kotiin. Nyt se olo on päällänsä. Ettei vaan olis tarkotushakusta toi metsässä juoksuttaminen?